Tänä yönä se sitten iski.. Täysimittainen ikävä, joka on kolkutellut ovella jo muutamina hetkinä aiemminkin.
Tokihan arvasin jo kun reissua suunnittelimme, että jossain vaiheessa reissua kaipuu lasten luo tulee.
Me todellakin ansaitsimme tämän irti oton ihan kahdestaan ja olen nauttinut siitä täysin, mutta äiti on aina äiti ja omista lapsista on todella vaikeaa olla erossa, kun on tottunut näkemään ja halaamaan heitä päivittäin.
Olen ylpeä pojistani, sillä kumpikaan eivät ole näyttäneet merkkejä siitä, että meistä erossa oleminen olisi heille vaikeaa. Aina näytön toisella puolen on ollut reippaita poikia, jotka ovat innolla kertoneet päivästään ja tekemisistään.
Tänään kun juttelimme ja vanhempi pojistani kertoi innoissaan kerhopäivästään, kyyneleet nousi väkisinkin silmiin, sillä olisin halunnut päästä häntä rutistamaan oikein kunnolla. Hänellä kun on välillä ollut vaikea sopeutua uusiin asioihin ja tämä kerhoasia on aivan uusi juttu hänelle, tänään kun oli ensimmäinen päivä kerhoa. Olisin niin halunnut itse olla häntä viemässä ja hakemassa, mutta saimme vasta viime viikolla tietää, että hänelle olisi vapaa paikka kyseisessä kerhossa. Seuraava mahdollisuus aloittaa olisi ollut vasta joskus elokuussa, joten emme halunneet jättää tätä tilaisuutta käyttämättä.
Yritän tässä kasata itseni ja saada hieman unta, huomenaamulla suunnataan Nai Yang Beachille.
Hyvää yötä kaikille, erityisesti rakkaille pikku miehilleni sinne kotiin. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti